Aamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa kuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä seisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät suitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena hevosensa selässä, katsellen järvelle.
"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan oikeauskoisten sielujen kuullen", intoili pieni, kiivas Rumelant lyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. "Meidän syntimme takaavat meille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän mitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on minkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille armon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa meille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen on kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä."
"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?" huudahti pitkä mestari Poppe. "Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on meidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan kunniaa."
"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!" huudahti hänen vastustajansa. "Se asia on selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta kuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi mitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi langenneet syntiin?"
"Ei totisesti, rakkahin ystäväni! Mutta pahus vieköön — —"
"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja ihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän ota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan ja ihanuuteen meidän syntiemme tähden."
"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!" huudahti Poppe kuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. "Minä en nyt tiedä mitä vastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä kunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos sen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät kuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa minut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei sitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?"
"Kakkaat herrat!" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. "Elkää puhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin, kaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse kirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset aseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden valon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman synneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden sijaan."
"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän synnistä ja armahduksesta", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken kanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. "No niin, sitä voisi jatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun nyt aijon Sjöborgiin."
"Niin, kuninkaani", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja sydämellisellä osanotolla. "Jos ajattelemme miten suuren armon tarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa anteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio."