"Elä sano mitä tahdoin — elä sano mitä tiesin!" keskeytti veli hänet tukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, "vaan ojenna minulle kätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi — ja mahtavan Jumalan nimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen, ennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala antanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!"
"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!" huudahti kuningas. Kyynelet tulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän murtunutta veljeään kohti. "Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon sinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!" Veljekset vaipuivat toistensa syliin. "Amen!" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan. Kuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut epätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä ja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.
"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!" sanoi kuningas poistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.
* * * * *
Suuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna Helsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle kuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä, jotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona. Toinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja päättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan, hän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein neuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä voimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku, käärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari, drotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia kuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti herättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta voitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.
Lähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan puvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä katseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta kun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä viereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes takaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka drotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia arkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se oli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari Kristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin sakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut anastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon Sjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari Grandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli vannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja maan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat ja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja kuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi olivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet kuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he saivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.
Pian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin, heitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista kalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen ja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja hyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.
Vaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin kanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla myönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada Grand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle Lundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka edeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan, pysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa paavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva sukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa Ingeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.
Kolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke hänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan vapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa kun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän puhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan vanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli karannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten vieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että eräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään on myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä merimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit kuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin molemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja vasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton, sen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt molempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin maanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin, luultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.
Niinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä aikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä päiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta, jolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä ympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita varjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin päiviin.