"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand", keskeytti kuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, "ja sitä, jos teitä oikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte taidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa häviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja ja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte hämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää."
"Heti paikalla, mahtava herra", vastasi taiteilija hillityllä äänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti maahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta jotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi muutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja mitättömiltä. "Asettukaa nyt tähän, herra kuningas", jatkoi hän, "ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette minun poistuvan. — Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat mahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian kuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen saatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki lähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana majesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun käskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!" Naiset astuivat syrjään katsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi; toiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana paikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de Dacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia tähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan säälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla. Drotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna lainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi valepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.
Kaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti ennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä muutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä. Hän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen taskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä suuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun valaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan, oli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian kuin ihmisen näköinen.
"Sulkekaa korvanne, herra kuningas", kuiskasi nuori herra Laurentius ojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, "sillä senverran kuin ymmärrän tätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti kuuloon." Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt sytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi hänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten oudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä kojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi tyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka nahkakääröllä.
"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!" kajahti hurja ja peloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden vetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea pamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta yhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset pyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun. Kauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla ojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen päällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.
Kuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä onnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut hänet pois — se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi herttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti pudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen tulitaiteilijaan. "Jumalan tuomio" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla äänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin pahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.
"Veli veli, mitä tämä oli" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi kauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja kiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. "Vaara on ohitse", sanoi hän tyynesti, "mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa hengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa nyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen ja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?" lisäsi hän nähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita petoksesta. "Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut elämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse Jumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan."
Ei kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut, ja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa mielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi hellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä kaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä yli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan elämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan hengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas näyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen morsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.
Morsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas salakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän ristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli sulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa, johon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta nyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer seisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä. "Veli, veli!" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. "Minä olen tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas sinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko luottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka tekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?"
"Kristoffer, Kristoffer!" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen vallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. "Sinä tahdoit — sinä tiesit —"