Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan. Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa. Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan linnantupaan.
Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit, Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.
"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti. "Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. — Kun meidän vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita, tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten porvarien kestitsemisestä.
Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen kylmästi.
Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä. Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."
Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään; mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."
"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen, mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja ilkeämielisen vihollisensa.
Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä. Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse. Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa. Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker, pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään aavistanut.
"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.
Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa — sen täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa; mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa, herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa, jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."