"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki päinmäntyyn."
Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni. Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.
"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan ihmeellisiä tarinoita."
"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään peloittava kaiku."
"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik — "antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"
"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri, vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen hänen vertaistaan."
"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."
"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."
"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee parantamaan."
Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin, Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun hänet viimeksi näin."