"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa. Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään unhoita teitä onnessani."
Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.
"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut; mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."
"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä isänään."
"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa. "Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi! Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa — mutta kiitä Jumalaa, ettet tiedä kaikkea."
"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken, niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. — Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja hurskas."
Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti, jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä, muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään, arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan ketä he olivat.
"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa suoraan, ketä he ovat?"
"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!" vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina Kallundborgiin."
"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa — sen minä lupaan heille."