"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa edestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän armonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa kuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella käskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä käyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen tarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta."
"Siihen hänet pakoitetaan", huudahti kuningas Eerik kiivaasti, "niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä ole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä pannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on asettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä oikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä vastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle kunnialliselle ritarille." Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti kellonnuorasta.
Toinen kamaripalvelija astui sisään.
"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!" käski kuningas. "Antakaa alimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa minun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!" Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija poistui nopeasti.
"Te hätäilette, suurvaltaisin herra", sanoi Torkkeli Knuutinpoika. "Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua julkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja onnettomuudeksenne!"
"Minun asiani ei kammo valoa", vastasi kuningas. "Minun sanottavani katkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen kansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat todistajien läsnäoloa."
"Mutta varovaisuus ja — suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra! — valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista", vastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi sanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa Grandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.
Linnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen saattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli, tuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään erityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu, ilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli avopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän liikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa; mutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei ulkomuotonsa herättäisi sääliä.
Hänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja surumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa kohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan ja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.
"Te voitte mennä!" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He tottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki kuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä ja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet vangitun arkkipiispan vietävän sisään.