Salakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt levottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät hänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet nyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden tapahtuneen.
"Takaisin!" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin ovi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan oli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä krusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki kädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain askelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä kuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen kynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.
"Anathema!" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä ja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä julistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että sinä olet laskettu kirkon suureen pannaan" —
"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni — kapula suuhun!" huusi kuningas astuen kynnyksen yli.
"Anathema!" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. "Joka koskee minuun, hän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas Eerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän virkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän minä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan turmelukselle." Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen salamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.
Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi taas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus näytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan, alkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja hoviseurueen puoleen. "Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen! Elkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa! Kirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa — kirottu se palvelija joka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa — kirottu se kieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on saatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee tai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan saatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme Jeesuksen tulemisen päivänä. Amen!" Tämän sanottuaan hän kumarsi, suuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana seisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen näköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä sydämelleen. "Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!" lisäsi arkkipiispa, riemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla vaipan laihalta rinnaltaan. "Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi rikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion. Minun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja hänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti."
Salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla ilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen osanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa. Näytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla olisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa; hän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta nyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa joukkoon. "Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät perkeleelle, jonka oma hän itse on", huudahti hän mitä kiivaimman vihan vallassa. "Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan tuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun isäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen edessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa, ja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata minun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei, jokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen kirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä tuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa, tunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!"
Ritarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat kuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja rakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan näyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä heidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta, jolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.
"Pois pahantekijä!" toisti kuningas. "Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin hän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi viivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö uskalla totella kuningastanne?"
Vahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin huomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana seisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä käydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua. "Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa", huudahti hän, "ja minä tahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä. Minä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja majesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai maalliselta taholta, ja — kaikkien pyhimysten nimessä — minä aijon sen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo ei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden puolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan esineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte uskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen majesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?"