"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt. Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"
"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"
"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne. Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt, mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne pelastamiseksi."
"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös. "Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."
"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko joku ajatellut kuningasvaalia?"
"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen; minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen ystävillään on muita aikomuksia."
"Ja Otto — jalo prinssi Otto — täytyykö hänen sitten istua unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia, eno?"
"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on ehdottomasti — ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen. Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki. Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."
Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen Tanskaan."
"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole: mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä. "Mutta — me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa, kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle vanhan Tanskan takia."