Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa vain minun huolehtia olostamme täällä."
"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen, joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet, kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."
"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian? Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."
Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.
"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.
"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna ja tahtoi kaivaa hampaitaan."
"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi Sven Tröst.
Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa. Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään. "Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa kreiviä vastaan Randersissa."
Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta; hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.
"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. — Kaikki miehet ratsuille!"