"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit", huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä vaikka kaulani. — Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän, jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."
"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."
"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme edestä?"
"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun hän aikoi juosta tiehensä — ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi hurjana mereen."
"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. — Mutta putosiko hän mereen? Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."
"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut pitkälle rajan yli."
Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien kanssa.
"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?" kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä väki?"
"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."
"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse elävänä Rendsburgista."