Tanskan prinssi Otto

by Bernhard Severin Ingemann

"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille, että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut, olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn kuningassukumme välillä. — Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."

"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti, "syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä rukoilla hänen henkensä puolesta."

"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne. Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."

Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään." Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.

Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.

KUUDES LUKU.

Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa. Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin enempää olisi sopinut.

"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti laskea."

"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti. "Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden sotajoukon tanskalaisia vastaan."

"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei, palkka ensin, toverit — taskussa tai kaulassa — ja sitten tapellaan sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin? Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli kuitenkin liika löyhällä Randersissa."