"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven Tröst osanottavalla äänellä.
"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin, tuleen, veteen ja teräkseen — lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen. Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani, en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen pyhimystenne joukossa."
"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin — se sinun täytyy luvata minulle."
"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä, että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan jokseenkin innokkaan."
"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla ei ole aavistustakaan."
"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat täällä maailmassa."
Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. —
"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme Izehoen tiellä."
"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.
"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."