Tanskan prinssi Otto

by Bernhard Severin Ingemann

"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle, kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia. Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa, vaatteensa ja elämänsä.

* * * * *

Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista. Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa. Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä. Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin kaikkia tanskalaisia kohtaan.

Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys. Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään, noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta. Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin. Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun kannen.

"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini — onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne, minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja ripusti sen juhlallisesti kaulaansa — "niin totta kuin tämä meidän sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on nyt tullut minun isänperinnökseni — ei mahtavan henki ole hävinnyt, se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä, "kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki, verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista, mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä, jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään surusaattueen etupäähän.

Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa kanssa tienristeykseen.

Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja valituksiin sekaantuneina.

"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista iloa."

"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa. Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.

"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille armollinen tuomari!"