"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven, kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän rehellinen enonne saa koskaan eläessään — tai kuoltuaan, pitikin minun sanoa — ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."
"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä, joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.
SEITSEMÄS LUKU.
Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä, jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.
Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista. Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra, jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".
"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta nuoruudenvoimani".
"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija. Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia, rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."
"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja, ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa, sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle kunniaksi — niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."
Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."
Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija, koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".