"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"
Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."
"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."
"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.
"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.
"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."
"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"
"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä — se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. — Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" — tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.
"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.
"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta — kuulkaa vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän — niin aivan oikein — määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu", jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" — hän pysähtyi taas luvussaan ja Arvi lähestyi häntä —. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää tätä jaaritusta? — Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu. Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."