"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."
"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."
"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."
"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. — Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan — oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."
Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.
"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. — Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.
"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani — ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"
"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän — pyövelinkirveen alla."
Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."
"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"