"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti — No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.
"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".
Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."
"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään —"
"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"
"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."
"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"
"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."
Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.
Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."