Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.
"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja — "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."
"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."
Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua — "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa — olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."
Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.
"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".
"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."
"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."
"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää — hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."
"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."