"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" —
"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.
"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"
"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."
"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."
"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta — Jumalan nimessä, — silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."
"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."
"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski — "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."
Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.
Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan — "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."