"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"
"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", — lisäsi hän haukotellen —, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."
"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa — "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.
"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", — mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.
"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. — "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"
Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."
"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."
"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", — sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."
"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" — —
"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."