"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään Nyköpingin linnassa."
"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe", vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas, kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen — "hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan." Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.
TOINEN LUKU.
Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.
"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" — huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.
"Herra armahtakoon meitä kauroista!" — mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."
"Tuo sitten joutuin leipää!"
"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."
"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"
"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, — mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."