"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna tahtovat olla ruotsalaisia — ne, jotka vaihtavat isänmaata ja kansallisuutta kuin talvihousuja — ne eivät ole minun miehiäni, katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten kesken."
"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he lentävät takaisin syliinne."
"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. — Mutta pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa, niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."
"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."
"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä", jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia. "Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa — se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi. Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset, laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai saksalaisiksi. — Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme — niin eihän silloin enää Tanskaa olisi olemassa. — Kuolema ja kirous! Ennemmin kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.
"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani, vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti, hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta asennosta. — "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt Smålannissa, ja — Pyhälle Eerikille kiitos! — minä olen koko sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."
"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen. "Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, — ennemmin käsi ja pää mokomaltakin roistolta" — hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme", jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti olkapäälle. — "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä kotona."
"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. — "Kiitänpä Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."
"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei, sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." — alkoi hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen, ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää, että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota ei rehellinen mies voi sietää."
"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen — "mutta oli helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan valaamme."