"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä vieressään.
"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija. "Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa, ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."
"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. — "Sinä et ole tanskalainen, sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja nöyryyttää itsensä."
"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen", vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan hänen kuolemaansa asti."
"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?" sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti! Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen mies viitsii palvella mokomiakin herroja."
"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko terävää päätänne!"
"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi. "Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni pelastuksesta tänä iltana."
"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen avunannosta, niin olkoon se minun asiani", — mutisi vanhus — "Mutta ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden aikoina."
"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä. Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen, niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito ruotsalaisen miehen."
"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.