"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi Brattingborg muutoin ollut raunioina."
"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa — ja katsokaa, herra, se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan, jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi [palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.
"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"
"Rauta-Henrikin leiristä — hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa, herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun, aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja tuijotti meihin kuutamossa."
"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"
"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin paljasta haukkumista."
"Sinä olet oikeassa — tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun tavarasi."
"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin, ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä, jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista. Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa —"
"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit tienneuvoja sinä suurena yönä? — Mutta kuule, Volle", lisäsi hän tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin tapaamme."
"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan, silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä. Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua, herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle. Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.