"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä", vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan, jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen, ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi. Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää, vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."
"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.
"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra", keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken, mitä suuret ja mahtavat pyytävät."
"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät. "Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla — minusta on yhdentekevä miten."
"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani", vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. — Nyt vasta minä ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne — sen lupaan teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne — quod erat demonstrandmum." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".
"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden puolustamiseksi?"
"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti. Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta. Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."
"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet aseilla ja luotettaisiin heihin. — Onko se teidän mielestänne viisasta ja kiitettävää?"
"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat kanssaveljenne. — Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte itse —. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."