"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä kasvoja.
"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos, kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti auta minua sitä estämään."
"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näytti selvinneen. — Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."
"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! — Minä tarkoitan sitä Herraa, jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että tuolla puolen haudan."
"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi — kas tässä minun käteni", huudahti aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin puolueeseen tahansa — siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja — jos voisin vapauttaa hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."
"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra", sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä syntyä iloa maanpäälläkin."
"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa ratsastivat edelleen.
He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset. Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla. Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän. Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.
KOLMAS LUKU.
Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa, missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia, huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle. Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.