Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä. Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla, sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna: suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat, omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit, tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja; hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti epätoivoista isäänsä — ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata, ne hirviöt!"
He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin ruumiillinen sairaus.
Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan. Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping [Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään. Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa, askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa", sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies, se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut, ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä. Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa; kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat, sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä, joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle, kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa. Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia — maallisia. Mutta minun halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa — loistakoot ne kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia — muista se, mies."
"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen. "Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."
"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti, mies."
"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan, jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan hyvillänne".
"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"
"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä ajattelin —"
"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen syvän kumarruksen.
Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät, ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä, mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata ilmettä.