"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä, liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio — minun oma julkeuteni ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. — Kuulkaa, kuulkaa! — Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani Saarenluostarille — tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.
Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista, vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka hän itse lukitsi jälkeensä.
Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.
Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista, josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta, ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan: "Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme! Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."
"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin tuo vieras ritari."
"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita. Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää, joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."
"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa, mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin haluatte, hurskas rouva — Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset katumusharjoitukset — Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin pakkasessa ja lumessa — Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. — Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko äidinperintöni minä annan luostarille — suokaa minulle vain hauta täällä!"
"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään. "Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"
"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon teille!"
Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.