"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin hevoseni satuloimiseen."
"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ", lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se tehtiin, ennenkuin uskon."
"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi, Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle niin uskovasi."
"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."
"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."
"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani", mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan. Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti edeltä.
KOLMASTOISTA LUKU.
Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi, mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen. Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin, vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.
Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat, näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut, poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa, jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.
Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan, ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa. Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin näytti kuolevalta.