Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään. "Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun korkein onneni on kysymyksessä. — Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"
"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa verta — ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"
"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin satuloimaan hevostaan.
* * * * *
Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa, Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"
"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena, puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon, että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."
"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"
"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa kun sanon. — Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä tuntuu tulla noin vain käännetyksi."
"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin. Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."
"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä ole ennen tuntenut moista miestä — yhdellä kertaa hän taivutti minut maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle, muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi minut suoraapäätä helvettiin — ja niin minun täytyi kirota Gondulin henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari Jaakko sen vaati."