"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on maankavaltaja."
Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.
"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.
"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona, Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen. Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse — kun hän pakenee teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen, riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle, ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni — teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin. Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun lentää! — Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"
"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman minkäänlaisia ehtoja."
"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."
"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle, leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko paistaa kulkiessaan avaruuden halki."
"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."
"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä, rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä, mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."
"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen, rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään "Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet vaarallisella sivutiellä."