"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."
"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.
"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan sen mielettömyyden vuoksi."
"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin huonoksi maanisäksi —"
"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen —"
"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin vanhan äitini".
"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan hallitsijattarensa luo.
Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui. Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar Helvig tuli hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.
"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut", sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."