"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään. "Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa hovia!"
Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää Ebbeseniä — auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna — mutta uskokaa minua, tiedän sen — uskallan elämäni siitä — hän — hän on syytön."
Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle, ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana, jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut, syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.
Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet. Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle, joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita. Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä. Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.
Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä; ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin linnansa pihalle.
"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat kirouksen mukanaan — ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia — olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa. Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. — Vahinko ei kuitenkaan ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa. "Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja. Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina kiirastuleen saakka. — Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."
Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella. Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.
Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla, melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu. Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"