"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne, ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun, johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. — Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun täytyy kuulla laulua — Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."
"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:
Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'! Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa! Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois jalon aatoksen, kunnian kukkaa.
Ja jos korteni kannankin rovioon mill' itse, mä kerran palan, mieli uljaan kotkan on aurinkoon, yli maailman ahtaan alan.
Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet! hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui kouristuskohtaukseen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon, valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.
Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja itse antaneen lisätä kuumuutta.
Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata. Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät. Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin kuluessa.
Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin. Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan sivurakennuksissa.
Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen heille hyvästi.