"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan, "minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin kuolemallani vannoa todeksi."
Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta. "Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.
Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.
Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!" huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! — Ja kuitenkaan he eivät ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa, Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet, huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."
"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch. "Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."
"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole; enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.
"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara siveellisyystuomari — suuri maailma varsinkin — mitä enemmän hyveitä sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra kuningas!"
"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa. "Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni kuolinpäivääni saakka — huolimatta ihmisten puheista — huolimatta maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio valmis?"
Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä; mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."
"Hm, yörauhaa — vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen. Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja maailman kaikista sopimuksista."