"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen kauniin suosikkinsa elämän."
"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan viipymättä täytäntöön."
"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan. "Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.
Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena. "Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava, kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut. Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua. "Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään rikkonut lakia — hän oli minun suojelukseni alainen — hän on Tanskan puhtain ja jaloin ritari" —
Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista, joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove neitsyt paistui saunassa?"
"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes —"
"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit mursivat auki hänen paistinuuninsa."
"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen "Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen: minä vihasin häntä — minä alennuin nöyryyttämään häntä — minä tahdoin peloittaa häntä, — mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan Jumalan, tuomio."
"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar katseessa hirvittävä ilme — "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta ystäväänne".
"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä hetken anne."