"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."
Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.
Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.
"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."
"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar. "Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä tai alhaisia — kaikessa tapauksessa — me voimme minun mielestäni olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli. Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä. Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut kuulemasta hänen nimeään."
"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin kohteliaasti huomautitte. — Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin vain Helvigin tahrien?"
"Parantaisiko se asiaa — muuten, vastatkoon siihen laki ja minun drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun voimme katsoa toisiimme — ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.
Ei itkenyt hän, ei hymyillyt, niin vaikea häll' oli vaiva.
laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle. Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin, kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin näkemistä ruumispaareilla.