Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla. Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus! Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen naisen hansikkaasta.
Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen, ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi, josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.
Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu seuraavissa säkeissä:
"Nuori ritari konsaan kunniaa ei suurempata saa: hänen paareinsa ääreen polvensa itse kuningatar notkistaa.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig hänen istuvi haudalleen, tuhat-markoin keltaista kultaa hän hänen jakavi muistolleen.
Tuo Tanskan kuningatar Helvig pois ratsasti orhillaan, pois ratsasti hän — vaan murhe on hällä saattonaan."
Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia kohtaan.
Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä. Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin, jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin, kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi hänen ohitseen tervehtimättä häntä.
"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"
"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"