"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta", murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."
"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."
"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei saa täyttyä — käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä — vanhurskaan Jumalan nimessä! Hän on syytön."
Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus, armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.
"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin pahimmille rikoksentekijöille.
"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat! Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen, jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.
Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili auringonvalossa — ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä. Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui lainehtivasta ihmisvilinästä.
"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."
Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.
Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia, että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä, nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat, nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle, ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta. Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.