Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.
Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään, holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen, mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan, ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla ja koko maassa.
Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla, lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta. Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.
Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä, jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.
Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.
"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.
"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."
"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in articulo mortis — en edes kuolinhetkenäkään."
"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja kaikkein pyhimmän sakramentin?"
"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."