Piispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni Ebbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen valaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut hengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka mahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten ystäviä tai vihollisia.
Laskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei palkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden vapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli talonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista. Kaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli suuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren juurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen juurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.
Huhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli koko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.
Ei vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru: Ebbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen sydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden palauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.
* * * * *
Oli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta Skanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla, siellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan vapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta voimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat rohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa lakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä puhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja linnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella välkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä. Joukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen. Norreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat vapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen ahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa hyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut tyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja saattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa Norreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu tuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset aatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa kuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä prinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon puoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen asti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään, vaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin kaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan, oli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä oli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin muurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet lukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia muualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten sotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille. Kevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue, lipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen ritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen ritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla sivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi Otto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin piirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista ja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun suojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta ja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei vankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti luopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt matkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia vastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti harmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha uskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle pyhälle retkelle.
Hiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin isienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut ja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin, Nunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja kaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman kansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan valtakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten leppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven Tröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä Agneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat hänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti ylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän hiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan juhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten nimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat säilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.
Tanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana tämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli hengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.
Se, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst oli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas Kristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön metsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin uskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin kuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.
Piispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista. Mutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä hurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden hurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien Kristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka seuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen valonsa kolminkertaiselle kruunulle.