"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty." Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis — meidän henkeämme uhataan. — Ja sinä tiedät sen — sinä olet itse ollut petturien kirjeviestinä?"
"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona kirje joutui petturin käsiin —"
"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen jännityksessä.
"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa, vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne. Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin olla nimeni arvoinen."
"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden kanssa.
"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"
"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta; hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä vaatimuksia."
"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas. "Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä rikon kaikki pakkosopimukset — minä karkoitan panttiherrat maasta, sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. — Mutta mitä enää tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen, niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat. Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."
"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää uskonut olevansa turvassa.
Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat! viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"