"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen, hurjan surullinen ilme katseessaan.
"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"
Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.
"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa. "Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi. Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.
Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät nyökäyttivät vaieten toisilleen — ja kantoivat hänet parvekesaliin, jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita, näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!" mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"
Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.
"Tornivankilassa — elinkautisvankina, — ja omassa linnassani", mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa — hm, että minut täällä murhattaisiin — hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa, kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon järjestys hänet kutsui — siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään — teko ainoastaan on jotakin. Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla —. Minä hullu, joka luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen — haa! niinkuin panttijuutalainen — kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä rikki kerjäläisen — jakaa saaliin serkkunsa kanssa — niin juuri! — minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä olin hutilus sinuun verraten — Sinä olet minun mestarini. —"
Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa, mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta, hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin. Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä, nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä ihminen? vai — vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä, tuskin kuuluvalla äänellä — "vai kuollut kidutettu drotsi."
Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan väsymyshorrokseen.
Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla, ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti. "Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä? — Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää — Ja nyt jo pari vainukoiraa täällä? — No hyvä, anna vahdin viedä heidät ritarisaliin."