Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla. Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli. Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta; mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa ja muutamia Aveja, mutta ei vain marskilta saapunut mitään ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä, vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:
Kera kuningattaren kuningas pakeni, Vieraille maille he poistui, Kaula Maunukselta katkaistiin, Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma, Uskottomuus on monen surma.
Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton. Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle. Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin. Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä, sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt, voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.
KUUDES LUKU.
Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia. Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle panttiherralle.
Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta, joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen kerjäläisen."
"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön, kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä, on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään. Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."
"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä, aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa jotakin kaikella tällä komeudella?"
"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma", vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on toisen arvoinen."
"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen. "Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina paksumpaa kuin —"