"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä. Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."
"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen. "Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme ympäri ja paljastakaamme päämme."
"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta, sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen hovimiehiään.
"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."
"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole unohtava hänen nimeänsä."
"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä. "Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä. Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."
"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni, että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"
"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.
"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra, sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin, täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä, voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen näköisenä.
"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe; mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."