"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin kuninkaan kanssa."
"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"
"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka. Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.
"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."
"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan asukkaat huutaisimme hurraata — hyi hitto! eikö silloin sydän hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."
"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa", sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä ollut kuolonkaihi."
Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren kullatun vuoteen yläpuolelle.
"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen palveluksen, herra veljeni?"
"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin —"
"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja kiitän."