Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin — teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani — Haa, oikeinko minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"
"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi se minua surettaa."
"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle, joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten. Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: — Kaupungin kerjäläisten hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen — talonvuokrasta omassa linnassani — ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni — synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta — vahakynttilöistä ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta lunastaa sen ja suo sille haudan. — Kas niin, oletteko tyytyväinen tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" — Rikkiraadeltu sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.
Vanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.
"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa? Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä, näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha, ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi — sinä olet saatana."
Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, — lempeä veljeni Juhana on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."
Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi. Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää, kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton halveksumisen hymy.
Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat, joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat. Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat, vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla viimeisessä taistelussa.
Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.