"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"
Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.
Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia", keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia, munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"
Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran näköisinä ja poistuivat.
"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen; nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm. munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen untuvat. — Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri, sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin. Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi. Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas heittänyt henkensä.
Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu, luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin. Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea sielumessuja hänen autuudekseen.
Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi", se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä, samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa. Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota, huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet. Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa. Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen, mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.
Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena. Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.