"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta? Ja hurskas suurmestari — hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin uskollisiin miehiin."
"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua sydänjuuria myöten."
"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä, että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja Kristofferinpojat paholaisen valtaan."
Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.
Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"
"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst. "Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."
Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä, olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt; kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se tapahtui?"
"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia —"
"— nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni; se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? — Sen tempun voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän. "Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä vielä kerran kiitän häntä."
"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari. Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan — ja se oli viimeinen."